Miten löytää varmuuden, jos ei ole rohkeutta ottaa selvää. Miten voi pärjätä, jos ei ole rohkeutta kokeilla siipiään. Miten mennä eteenpäin, jos ei ole rohkeutta ylittää lahoja siltoja. Miten voi tuntea vapauden, jos ei uskalla hypätä. Miten voi oppia tuntemaan, jos ei ole rohkeutta tutustua. Ja miten voi olla rohkea, jos kaivaa esille jo valkoista lippua luovuttamisen merkiksi.

Miten voi taistella vetäytymistä vastaan. Miten kieroksi ihminen rakentaakaan kuvaa itsestään. Sillä on ISO nenä, mutta pienenpieni pää. Sen korvat ovat VALTAVAT  sekä jalat tallovat muut alleen. Mutta se on näkymätön, on vain yhdet silmät, jotka sen  näkevät. Tai niin se luulee. Hän on kaunis. Se ei saa silmiään irti hänen kasvoistaan. Hän valtaa sen ajatukset, palaa mieleen uudestaan ja uudestaan... Sielukkaat surullisen iloiset kasvot ja kaikennäkevät silmät. Tai niin se luulee. Mitä se tekisikään ilman hänen voimaansa, jota se kaipaa kuin happea. Punainen viiva sen alla, VIRHE se huutaa. Hänen lähellään se tuntee olonsa kaikella tavoin kauniiksi. Sanoja se ei osaa sanoa, mutta ei niitä tarvittaisikaan. Siellä missä se asustaa, ei ole sanoja. On vain on ja tunteet. Miten se osaisikaan sopeutua sanojen maailmaan. Aina kun se käyttää sanoja, ne tuntuvat menevän ihan nurin kurin sen tunteidensa kanssa. Kieli ei tottele halua eikä tunteita, kieli tottelee odotuksia ja häkellystä. Se haluaisi löytää hänet, nyt hän häilyy sen lähellä, mutta se ei aivan yletä... Se pelkää tippuvansa...