Joten tuli taas kerran pohdiskeltua lukemisen sijaan...
Nainen kahvilassa kiteytti ajatukseni ihmissuhteista yhteen lauseesees: "Yksinolon syvyys ja rauha rikastuttaa parisuhdetta sekä muita ihmissuhteita ja päinvastoin."
Olen oppinut olemaan yksin. Viihdyn itseni seurassa, kukaan ei arvostele, kyseenalaista eikä moiti ajatuksiani. Korkeintaan minä itse. Joskus se ehkä olisi tarpeen... Yksin sitä ei opi sietämään kritiikkiä... Eikä anna mahdollisuutta pettymyksille ja epäonnistumisille. Yksin ei opi empatian taitoa tai kykyä hyväksyä erilaisuutta, ajatuksia jotka eivät ole samaa mieltä omiesi kanssa. Maailmankuva jää suppeaksi...
Enkä tarkoita etteikö minulla olisi ystäviä! Niitä on juuri tarpeeksi, enkä tunne oloani yksinäiseksi. Yksinäisyys on eri asia kuin olla yksin, taito viihtyä omassa seurassa. Tarkoitan sitä, että on vaikeaa päästää ketään niin lähelle, että tuntisin olevani osa jotain suurempaa... Enemmän kuin vain minä.
Joskus syytin asiasta muita, "minä kuuntelen mutta muut eivät jaksa kiinnostua minusta..." Ei se mene niin! Minä en antanut edes mahdollisuutta tutustua. Jäin kuuntelijan rooliin koska en osannut tuoda omaa näkemystäni keskusteluun...
Vaikeaa se on edelleen, mutta olen sentään oivaltanut ongelmani... Nyt pitää löytää rohkeus opetella ulos syvälle pinttyneestä tavasta. Riittämättömyyden tunteet ovat MINUN pääni sisällä, ja niin kauan kun pidän itseni piilossa, en opi niistä ulos!
Olen onnellinen, että osaan keskustella itseni kanssa, enkä pelkää yksinoloa! Mutta ollakseen ehjä täytyy osata olla vuorovaikutuksessa muidenkin ihmisten kanssa. Osata keskustella yhtä avoimesti ystävien ja lähimmäisten kanssa, kuin itsensä kanssa. Minulle itsensä avaaminen muille oli yhtä pelottava ajatus, kuin yksioloa pelkäävälle yksinäisyys... Ja pelottaa se vieläkin!=)
