Kuljin ajatuksissani hämeenkadun ylitse kunnes havahduin tuijottamasta vastaan tulevan miehen vihreisiin silmiin. Mies oli rutkasti minua vanhempi mutta hymyili ystävällisesti. Väläytin nopean, hämmentyneen hymyn ja siirsin katseeni maahan. Ja samalla sekunnilla olin tyytymätön itseeni! Toimin taas niin suomalaisesti... Ihan kuin olisi häpeällistä, tai jopa väärin katsoa muita ihmisiä silmiin. Pelkäänkö, että he ajattelevat minun vakoilevan heidän yksityisasioitaan... Vai pelkäänkö itse paljastuvani?

Noh, voisin haastaa itseni näkemään enemmän! Karttamaan silmät maahan luotuina kulkemista :)

Ja sainpahan näistä "korkealentoisista" ajatuksista taas inspiraation maalata ;D Tosin toteutus on taas ajatuksia vaisumpi... Mutta kasvot/silmät onkin vaikeat, joten olen tyytyväinen lopputulokseen!

Sattumaa!

Pakko ikuistaa tämä sattuma myös täällä! :D Hykertelen itsekseni vieläkin!

Olimme siis muutaman kaverin kanssa katsomassa tapparan peliä yhdessä ravintolassa tänään. (olen niin sanottu wannabe fani, koska herään vasta kun "suosikki" joukkue taistelee kullasta ;P) Tappara hävisi ja tunnelmat olivat hiukan uhmakkaat/riehakkaat kun lähdimme poistumaan keskustasta... No! Kaverin auton taakse, sakko paikalle, oli joku parkkeerannut autonsa niin, että meidän oli vaikea saada auto ajettua pois parkkiruudusta... Kaveri uhos, että soitetaan poliisit paikalle, että auton omistaja saa sakot! Mutta minä halusin toteuttaa "pitkäaikaisen haaveeni" (toisinsanoen kostaa, koska itse sain samantyylisen huomautuksen joskus skootterini parkkeeraamisesta...) ja päätin kirjoittaa lapun:

Noh, pääsimme päivittämään facebookkiin kyseiseen tapahtumaan liittyvän päivityksen... Naureskelimme ja mietimme, että olisi hupaisaa nähdä auton omistajan ilme :D Mutta mites sattuikaan!! Oma äitini oli kavereidensa kanssa syömässä keskustassa, ja puolituntia lapun kirjoittamisen jälkeen äiti soittikin (äiti on porista kotoisin, joten luonnollisestikin Ässäfani):

(voitoniloisena!)

"Hahaa, tais Tappara hävitä! koska meille oli joku kirjoittanut auton ikkunalle lapun, kommentoiden laitonta pysäköimistämme... Ja allekirjoittajina olivat kärttyisät Tapparan fanit!"

Sitä naurun ja epäuskon määrää!!:DDD Mikä on mahdollisuus, että kirjoitan "tutemattomana" lapun omalle äidilleni!!:DD Noh, en tunne kyseistä auton omistajaa, enkä siten autoakaan entuudestaan...

Mutta kunnon naurut saatiin ainakin!:D

Voja voja!!

Löysin oman psykologini, johon haluan tutustua paremmin!L.S. Vygotski! Pääsykoekirjat saapuvat tiistaina tai keskiviikkona ja vaikka tunnenkin oloni välillä tyhmäksi yrittäessäni kahlata kirjaa "sosiaalipsykologian suunnannäyttäjät" eteenpäin, kiinnostukseni alaa kohtaa herää pikkuhiljaa enemmän ja enemmän!... Ja taas tänään heräsi pitkään untenmailla ollut oman asunon kaipuu. Ja kaiken hienointa, ensi syksynä asun sellaisessa!<3 Missä päin, se on vielä arvoitus... Mutta asunpa silti!!;)

Joten elämä on aika hyvää tällä hetkellä!

"Salapoliisin tavoin psykologian tutkijan tulisi hänen mielestään käyttää hyväkseen kaikenlaisia havaintoja, vihjeitä ja  aihetodisteita eikä rajoittua pelkästään "tieteellisellä"metodilla saatuun tietoon. Niinpä esimerkiksi kaunokirjallisuus oli hänelle käyttökelpoinen psykologisen tiedon ja oivallusten lähde."

(sain todisteen, että psykologiaa voi olla myös minun menetelmin...;))

 ah <3

Uskon tulevaan, enää pitää vain opetella ottamaan se vastaan!

Tuntuu, että elämme tämän blogin viimeisiä hetkiä... Toivoisin jopa sitä!

 Tällä hetkellä olo on kuin pienenä juuri ennen "suuren" puron yli loikkaamista. Kerään rohkeutta hypätä, mutta pelkään silti ettei vauhti riitä ja läiskähdän keskelle puroa. Mitä sekään haittaisi! Alkusäikähdyksen jälkeen asialle voisi jo nauraa! Onhan se hullunkurisen näköistä ja tuntuista :D Tuo vain kesäiseen seikkailuretkeen lisämaustetta...

Elämässä on liian monta vaihtoehtoa!=) Haluanko joensuuhun, kauniiseen pieneen kaupunkiin opiskelemaan psykologiaa? Psykologia on ehkä opiskeltavana aineena hiukan teoreettista ja kuivaa minun makuuni, mutta sen tuoma ammatillinen tarjonta on laaja ja lähellä sitä mitä näen itseni tekemässä joku kaunis päivä...
 Vai haluanko helsikiin vuodeksi opiskelemaan taidetta, ja siinä ohella itseäni...? Houkutteleva tarjous kieltämättä, ajatus joka ei ole tullut mieleeikään aikaisemmin! Että taide, harrastus jota rakastan, liittyisi tulevaisuuteeni... se ei tarjoa ammattia jossa näkisin itseni, mutta hiukan lisäaikaa ja lisätietämystä itsestäni.
 Vai yritänkö nyt heti voittaa kangistavan pelon lähtemällä maailmalle? Se avartaisi, toisi RUTKASTI lisää varmuutta ja itsenäisyyttä... Tämä ajatus vain saa melkein parkumaan ääneen, niin kauhistuttava se on. Tilaisuuksia tulee varmasti uusiakin, mutta tuskin rohkeuteni koskaan sen kummemmin lisääntyy... Pelkään jopa kynnyksen kasvavan entisestään... En pelkää koti-ikävää, en outoja ihmisiä enkä alun yksinäisyyttä! En uusia maisemia (päin vastoin)! Vaan kieltä! Järjellä ajatellen täysin mitätöntä... Tottakai sen sillä oppii!! Kauhu onkin juurtunut tunne puolelle... Yläasteelta en englannin tunteja juuri edes muista. Ne ovat yhtä jännityksen ja kauhun sävyttämää horrosta, niin hirveesti pelkäsin että opettaja kysyy minulta jotain. Mistä se on lähtöisin ja miksi se on niin voimakasta... Siihen en osaa vastata! Mutta jos en sitä pelkoa voita ikinä, pidän itseäni pelkurina ja epäonnistuneena... Yritän taistella sitä vastaan, mutta se on aikas voimakas. Tuo ajatus rajottaa elämää yllättävänkin paljon! Enemmän kuin pelko itse.

En taida jättää itselleni edes vaihtoehtoja... Yhtäkkiä kaikki ne monet mahdollisuudet kutistuivat yhteen ja siltikin aavistan, etten tartu tähän yhteen ainoaan oikeaan vaihtoehtoon... Vielä. Kello on paljon, kirjotus takkuilee ja kieli on tönkköä. Olen silti kiitollinen, että sain tämän kaiken ulos... Se selkeyttää hiukan ajatuksiani :)

Niin ja miksi tämän blogin loppu häämöttää... No siksi, että tästä on tullut "Huldan heikot kohdat, pelot ja viat kaiken maailman tietoon" blogi! :D Enkä halua sitä! Se on välttämätöntä nyt, jotta voin kasvaa ja löytää taas rohkeuden... Mutta jos se jatkuu vielä pitkään, siitä tulee tapa joka saa minut epäilemää kaikkea itsessäni. Motiivejani, onnistumistani ja mahdollisesti myös elämänlaatuani.

Minulle ominaiseen tyyliin puolet ajatuksistani on edelleen vain pääni sisisällä ;D Joten teksti on hiukan vaillinainen ja hyppii...  Tärkeää onkin tällähetkellä vain se, että rikon itse itselleni asettaman roolini rajoja. Rauhallinen, järkkymätön kuori on vain osittain todellista. Se suojaa minun akilleen kantapäitäni :)

Uskon tulevaan, enää pitää vain opetella ottamaan se vastaan<3