Tuntuu, että elämme tämän blogin viimeisiä hetkiä... Toivoisin jopa sitä!
Tällä hetkellä olo on kuin pienenä juuri ennen "suuren" puron yli loikkaamista. Kerään rohkeutta hypätä, mutta pelkään silti ettei vauhti riitä ja läiskähdän keskelle puroa. Mitä sekään haittaisi! Alkusäikähdyksen jälkeen asialle voisi jo nauraa! Onhan se hullunkurisen näköistä ja tuntuista :D Tuo vain kesäiseen seikkailuretkeen lisämaustetta...
Elämässä on liian monta vaihtoehtoa!=) Haluanko joensuuhun, kauniiseen pieneen kaupunkiin opiskelemaan psykologiaa? Psykologia on ehkä opiskeltavana aineena hiukan teoreettista ja kuivaa minun makuuni, mutta sen tuoma ammatillinen tarjonta on laaja ja lähellä sitä mitä näen itseni tekemässä joku kaunis päivä...
Vai haluanko helsikiin vuodeksi opiskelemaan taidetta, ja siinä ohella itseäni...? Houkutteleva tarjous kieltämättä, ajatus joka ei ole tullut mieleeikään aikaisemmin! Että taide, harrastus jota rakastan, liittyisi tulevaisuuteeni... se ei tarjoa ammattia jossa näkisin itseni, mutta hiukan lisäaikaa ja lisätietämystä itsestäni.
Vai yritänkö nyt heti voittaa kangistavan pelon lähtemällä maailmalle? Se avartaisi, toisi RUTKASTI lisää varmuutta ja itsenäisyyttä... Tämä ajatus vain saa melkein parkumaan ääneen, niin kauhistuttava se on. Tilaisuuksia tulee varmasti uusiakin, mutta tuskin rohkeuteni koskaan sen kummemmin lisääntyy... Pelkään jopa kynnyksen kasvavan entisestään... En pelkää koti-ikävää, en outoja ihmisiä enkä alun yksinäisyyttä! En uusia maisemia (päin vastoin)! Vaan kieltä! Järjellä ajatellen täysin mitätöntä... Tottakai sen sillä oppii!! Kauhu onkin juurtunut tunne puolelle... Yläasteelta en englannin tunteja juuri edes muista. Ne ovat yhtä jännityksen ja kauhun sävyttämää horrosta, niin hirveesti pelkäsin että opettaja kysyy minulta jotain. Mistä se on lähtöisin ja miksi se on niin voimakasta... Siihen en osaa vastata! Mutta jos en sitä pelkoa voita ikinä, pidän itseäni pelkurina ja epäonnistuneena... Yritän taistella sitä vastaan, mutta se on aikas voimakas. Tuo ajatus rajottaa elämää yllättävänkin paljon! Enemmän kuin pelko itse.
En taida jättää itselleni edes vaihtoehtoja... Yhtäkkiä kaikki ne monet mahdollisuudet kutistuivat yhteen ja siltikin aavistan, etten tartu tähän yhteen ainoaan oikeaan vaihtoehtoon... Vielä. Kello on paljon, kirjotus takkuilee ja kieli on tönkköä. Olen silti kiitollinen, että sain tämän kaiken ulos... Se selkeyttää hiukan ajatuksiani :)
Niin ja miksi tämän blogin loppu häämöttää... No siksi, että tästä on tullut "Huldan heikot kohdat, pelot ja viat kaiken maailman tietoon" blogi! :D Enkä halua sitä! Se on välttämätöntä nyt, jotta voin kasvaa ja löytää taas rohkeuden... Mutta jos se jatkuu vielä pitkään, siitä tulee tapa joka saa minut epäilemää kaikkea itsessäni. Motiivejani, onnistumistani ja mahdollisesti myös elämänlaatuani.
Minulle ominaiseen tyyliin puolet ajatuksistani on edelleen vain pääni sisisällä ;D Joten teksti on hiukan vaillinainen ja hyppii... Tärkeää onkin tällähetkellä vain se, että rikon itse itselleni asettaman roolini rajoja. Rauhallinen, järkkymätön kuori on vain osittain todellista. Se suojaa minun akilleen kantapäitäni :)
Uskon tulevaan, enää pitää vain opetella ottamaan se vastaan<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti