"Mistä johtuen välillä tähdet tuntuvat olevan niin lähellä, että melkein ylettää koskettamaan. Ja välillä ne ovat niin kaukana...."
Olen 18 ja tunnen olevani jumissa. Eikö tuon tunteen pitäisi tulla vasta muutaman kymmenen vuoden päästä? Kun on muutama lapsi, kulahtanut avioliitto ja kuvioihinsa kangistuneet rutiinit... Ei kahdeksantoista vuotiaana, kun elämä on vasta edessä ja kaikki mahdollista. Elämästä ruusuinen kuva ja kaikki ihmiset vain ja ainoastaan hyviä.
Yksi ystävistäni tapaa sanoa, ettei minun lähelleni pääse... Että olen aina niin rauhallinen ja tyyni. Ettei sisälläni ikinä roihua. Olen jo pienenä oppinut, että ihmiset eivät ole yksiselitteisiä. Että mikään ei ole yksinkertaista eikä välttämättä niin miltä näyttäisi olevan. Kyllä, tästä on hyötyä ja haittaa. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä selkeämmin näen ympärilläni vain ongelmia, ahdistusta, yksinäisyyttä. Kuka olisi se ensimmäinen OIKEASTI onnellinen, joka vetäisi seuraavan pois masennuksen ja ahdistuksen pimeistä pyörteistä. Jotta tämä taas pääsisi tekemään sen seuraavalle!
Kuinka moni on oikeasti oman elämänsä herra? Ja kuinka löytäisin tien tähän herruuteen? Onko jossain olemassa helppo ja onnellinen elämä? Jossa onnellisuus on päätekijä, ja kaikki muu vasta sen jälkeen... Eikä toisin päin.
Ulkona on uskomaton ilma! Aurinko paistaa, ja kevät kolkuttelee jo kovasti ovilla! Aika alkaa hymyillä:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti