Olen aina ollut ihminen joka haluaisi ison ja keskenään läheisen suvun! Olisi ihanaa jos olisi tätejä ja setiä, enoja ja serkkuja joille voisi mennä vaikka kesää viettämään... Mutta tasan eivät ole menneet onnen lahjat! :) Minun sukuni on pieni, niin isän ja äidin puolelta ja kaikkea muuta kun läheinen... Olemme levittäytyneet laajalle, suurin osa ruotsiin, ja pidämme hyvin vähän yhteyttä toisiimme.
Silloin harvoin kun tätänykyä kerkiän mummulassa käydä, se on hauskaa ja nautin siitä suunnattomasti :) Olin noin viiden, kun ensiimäisen kerran sain yksin mennä linja-autolla poriin mummua moikkaamaan. Se oli upeaa! Minulla oli hyvin suuri olo, kun sain ihan yksin matkustaa pitkän matkan poriin saakka. Mummu aina hemmotteli ja osti kaikkea hyvää. Käytiin pyöräilemässä paljon ja joskus minun serkutkin tulivat käymään ja se jos mikä oli juhlaa!:) Ja kun tuli kotiin lähdön aika, menin mummulan vaatekomeroon piiloon, ettei kukaan vain löytäisi ja voisin vielä jäädä.
Kerran olin sielä hoidossa, kun vanhempani olivat häissä. He olivat luvanneet, että saisin jäädä vielä muutamaksi päiväksi. Jostain syystä jouduinkin lähtemään kotiin jo seuraavana päivänä. Sain kamalan raivokohtauksen (joka oli minulle todella harvinaista :D) ja huusin aina häijäälle asti :D Kun pääsin kotiin, soitinkin jo mummulle seuraavan päivän linja-auto aikatauluista. Olin saanut luvan lähteä takaisin:)) Jos olisin saanut luvan, olisin vaikka muuttanut mummulaan:)
Nykyään käyn sielä aivan liian harvoin, mutta kun käyn ja saan kuulla tarinoita mummun ja äidin lapsuudesta ja nuoruudesta. Muistan miksi en joskus olisi halunnut ollenkaan lähteäkkään:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti